Arkielämän havaintoja; osa 2

Terveisiä täältä kaukaa! Tässä Ansku taas. Joku sanoi tänään, että ollaan puolivälissä matkaa. Hurjan nopeasti on mennyt viikot. Täällä on ihan huippua! Pohdittiin joku ilta tyttöjen kanssa, että mitä kaipaa Suomesta ja mä totesin kaipaavani omaa puhelintani, koska siinä on niin paljon musiikkia (täällä mukana vanha, jonka 50 kappaletta oon kuunnellu jo kyllästymiseen asti....). Oon huomannut olevani aika sopeutuvaa sorttia, joten en ikävöi Suomea ainakaan vielä.

Elämä täällä on kuitenkin hyvin erilaista. Monet asiat on niin helppoja ja yksinkertaisia Suomessa. Esimerkiksi menet lähi-Saleen ja saat sieltä kaiken tarpeellisen tehdäksesi ruokaa. Täällä leivät, lihat, hedelmät ja kuivatavarat on eri kaupoissa, joten kauppareissuun menee paljon enemmän aikaa (paitsi joissain supermarketeissa ja siellä on taas huomattavasti kalliimpaa). Ja suomalaisille kauppojen valikoimat välillä aiheuttaa hilpeyttä. Leipää on muutama erilainen, mut sit taas voileipäkeksejä on valtavat hyllymetrit (ja ainakin päältäpäin kaikki ihan samanlaisia) :D Täällä ihmisten ruokavalio on hyvin erilainen ja sokeripainotteinen. Siltí ihmiset on pääosin tosi hoikkia.

Siivoustavat ja yleinen hygienia taas on sitä luokkaa, että leikkaussalisairaanhoitajan tyttärenä on parempi pitää silmät kiinni, sillä tieto lisää tuskaa ja vain toivoa parasta. Ihmiset täällä on tottunut siihen, mutta meidän vastustuskyvylle se ei taida aina olla hyvä juttu. Mä sairastuin itse viikko sitten. Mulle nousi kova kuume ja epäiltiin auringonpistosta. Se ei kuitenkaan helpottanut ja sitten aloin ripuloida ja oksentaa. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että mut käytettiin sairaalassa ja sain siellä tipan. Sen jälkeen alkoi parantuminen ja nyt on taas kaikki hyvin.Vatsaongelmia on nyt alkanut olla vähän yhdellä sun toisella.

Ollaan oltu tosi tiiviistí yhdessä nyt jo monta viikkoa. Aattelin, et se tulisi olemaan välillä tosi vaikeaa ja rasittavaa, mutta ainakin vielä on mennyt pääpiirteittäin tosi hyvin ja joskus kohtuullisesti. Välillä alkaa joku asia nyppiä, mutta kymmeneen laskeminen jo auttaa paljon. Palvelevaa asennetta ja omasta edusta luopumista mä ainaki tänne tulin opettelemaan.

Nyt ollaan Carloz Pazissa, argentiinalaisten lomakaupungissa viikon verran paikallisessa seurakunnassa. Meitä on kolmenkymmenen hengen porukka; kolme DTS:ää ja staffilaisia Córdobasta sekä muutamia muita. Kunnon kielten sekamelska, kun kielinä toimii espanja, suomi ja englanti. Mä oon nauttinut ihan täysillä uusiin ihmisiin tutustumisesta ja mun englantikin on parantunut todella paljon. Ja täällä on vielä tosi helppo puhua, kun nääkään ei kaikki osaa kovin paljoa. Tänään oltiin jakamassa ihmisille kutsuja seurakuntaan liikennevaloissa odottaville autoille ja sitten meillä oli sellaisia julisteita, joissa heräteltiin ihmisiä ajattelemaan. Ja ensimmäistä kertaa se oli mun mielestä kivaa. Suomessa oon aina vähän nyrpistellyt lappujen jakamiselle.

Pidin ekan saarnani nuortenillassa pari viikkoa sitten. Puoli vuotta sitten en olisi voinut kuvitella joskus pitäväni saarnaa, koska mitä sanottavaa mulla muka olis. Nyt otin aiheekseni seurustelun ja saarna syntyi todella helposti. En jännittänyt ja mulla oli jopa tosi hauskaa puhuessani. Täällä huomaa ylittävänsä itsensä ja välillä voi tajuta, että joku onkin kivaa. Eri ihmisillä on aika erilaisia juttuja, jotka tuntuu vaikeilta. Mulle yleisön edessä oleminen on todella helppoa laajan Joykids-kokemuksen ansiosta. Mulle taas vaikeaa on kohdata yksi tuntematon ihminen. Ja toinen haaste on, että oon persoonaltani niin tasainen ja realisti, että Jumala meinaa välillä unohtua, kun pärjään itsekin. Muilta opettelen rukoilevaa asennetta.

Mä mietin paljon tulevaisuuttani. Mitä teen DTS:n jälkeen? Mitä Jumalalla on varattuna mulle? Uskallanko astua siihen, vai järjestelenkö itse asiat parhaaksi näkemälläni tavalla? Mitä jos Jumala kutsuisi mut joskus jonnekin ulkomaille, olisinko valmis lähtemään? Suomessa kaikki on niin helppoa. Mitä ihminen tarvitsee elääkseen ja ollakseen tyytyväinen. Kuulin, että juutalaisille rikkaus tarkoitti sitä, että osaa olla onnellinen siinä tilassa eikä rikkautta mitata lompakon paksuudella.Sitä mäkin haluan ja tällä hetkellä voin sanoa olevani täysin rikas :) Tulevaisuudessa kaikki on avoinna, mutta uskon, että Jumala johdattaa mut juuri oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, niin kuin tähänkin saakka.

Tällaisia sekalaisia ajatuksia, toivottavasti nautitte!

Matkaaja-Ansku